Kuin nappuloilla meillä pelataan:
yö-päivä-ruutuisella laudallaan
Hän sinne-tänne siirtää meitä… »shakkaa»
ja »syö» ja sysää syrjään: rasiaan.
Omar Khaijam
(Suom. Toivo Lyy)
Avaruudesta kantautuneista uutisista yksi kertoi japanilaisen astronautti Satoshi Furukawan pelanneen itseään vastaan baseballia kansainvälisellä avaruusasemalla. Videolla Furukawa todellakin syöttää itselleen, syöksyy lyömään ja kiiruhtaa lopuksi nappaamaan komean kopin. Painoton tila loi täysin uudenlaiset olosuhteet pelaamiselle. [1]
Tšekkiläinen Jan Pinkava ohjasi ihastuttavan Pixar-animaation Gerin peli, jossa vanha herrasmies pelaa puistossa shakkia itseään vastaan. Siirrettyään Geri laahustaa pöydän toiselle puolelle, muuttuu eri persoonaksi ja tekee vastasiirtonsa. Geri leikittelee ja itseään huijaten onnistuu kääntämään kaiken lopullisesti päälaelleen. Häntä voi syystä pitää hupsuna, vanhana ukkona. Hänellä saattaa olla Alzheimer tai jokin muu aivoja rappeuttava tauti, mutta tiedoton tai hölmö hän ei ole – päinvastoin, tuskin koskaan tekohampaita on voitettu sellaisella viekkaudella.
Teema itseään vastaan pelaamisesta on merkittävä Stefan Zweigin Shakkitarinassa. Yksinäisyyteen eristetty tohtori B. kehittyy itseään vastaan otellen maailmanmestarin veroiseksi pelaajaksi. Shakki on hänelle pakkomielle, ja hintana on lopulta mielenterveys. Tarinaa on kuitenkin pidetty epäuskottavana. Tuntuuhan luontevalta, ettei itseään vastaan pelaten voi kehittyä, sillä sekä valkea että musta tietävät etukäteen toistensa suunnitelmat. Filosofi Roland Puccetti ei ole vakuuttunut: 1800-luvulla aivotutkija Arthur Ladbroke Wigan esitteli teorian, jonka mukaan ihmisellä, jolla on kaksi aivopuoliskoa, on myös kaksi mieltä. Wigan oli alkanut kehitellä teoriaansa suoritettuaan ruumiinavauksen miehelle, jolla oli vain toinen aivopuolisko mutta joka siitä huolimatta oli elänyt täysin normaalin elämän. Wiganin teoriat saivat vahvistusta, kun Nobel-palkittu neuropsykologi Robert W. Sperry huomasi tutkimuksissaan 1970-luvulla potilaiden, joilta oli katkaistu aivokurkiainen, kykenevän piirtämään samanaikaisesti molemmilla käsillään kaksi täysin erilaista kuvaa. Puccetti korostaa, ettei Wigan kyennyt todistamaan teoriaansa eikä se ole ongelmaton, mutta siitä huolimatta hän uskoo mieleltään dualistisen ihmisen voivan pelata mielenkiintoista shakkia itseään vastaan.
Myös Vladimir Nabokovin Lužin-parka kokeili, miltä tuntuu pelata itsensä kanssa [2], ”mutta peli päättyi väistämättä kaikkien upseerien vaihtumiseen ja ikävään remissiin.” On tarpeetonta aprikoida, tiesikö Nabokov Wiganin teoriasta: Lužinilla oli ongelmansa, mutta shakissa hän oli sujut itsensä kanssa. Lužin kävi kuitenkin jatkuvaa kamppailua niin laudalla kuin sen ulkopuolella. Traaginen seuraus – paitsi ehkä Lužinille itselleen – oli, että hän heittäytyi ikkunan kautta lopullisesti pois pelistä. Mikä Lužinia sitten vaivasi? Nabokov paljastaa meille lehtien kirjoittaneen hermokohtauksesta. Oliko hän kansanomaisesti ilmaistuna hullu? Kärsikö hän Akiba Rubinsteinin lailla antropofobiasta? Kaikki ei selity reumatismilla tai peräpukamilla.
Brittiläis-amerikkalainen neurologian professori Oliver Sacks on tullut meillä tunnetuksi lähinnä teoksestaan Mies joka luuli vaimoaan hatuksi. Monet ovat nähneet myös elokuvan Heräämisiä, joka perustuu Sacksin kirjaan Awakenings. Sacks on teoksissaan kuvannut mitä moninaisimpia neurologisia häiriöitä kansantajuisesti ja lämpimästi. Sellaiset sanat kuin afasia, agnosia tai synestesia eivät merkitse useimmille mitään. Kuitenkin esimerkiksi synnynnäisestä prosopagnosiasta kärsii yli kaksi prosenttia ihmisistä. Niinpä seuraavan kerran, kun naapurisi jättää tervehtimättä – kuten aina ennenkin – voit lievittää vihaasi ajattelemalla, että hän on yksi monista kasvosokeista. Sacksin humaanit potilaskertomukset saavat todella uskomaan ihmisistä pelkkää hyvää.
Näkökyvyn heikkeneminen tai menetys on pääteemana Sacksin uusimmassa teoksessa Kirjailija joka kadotti kirjaimet – ja muita mielen arvoituksia. Miltä ihmisestä tuntuu, kun hän ei enää tunnista kasvoja, sanoja, nuotteja tai esineitä, vaikka silmälääkärin mukaan kaiken pitäisi olla kunnossa? Sacks kertoo muun muassa eräästä A. H:sta, joka aivohalvauksen jälkeen oli menettänyt kyvyn tunnistaa värejä tai kasvoja, edes omiaan. Sen sijaan esineet hän havaitsi ongelmitta ja kykeni kokoamaan palapelejä ja pelaamaan shakkia. Musiikillisten kykyjen lisäksi shakinpeluutaito tuntuisi säilyvän monissa neurologisissa häiriöissä: Psykologi Howard Gardnerin mukaan afaatikot, jotka eivät ymmärrä kieltä tai pysty ilmaisemaan asioita sen avulla, voivat säilyttää taitonsa asioissa, joissa kieltä ei tarvita. Mies, joka luuli vaimoaan hatuksi, puolestaan kuvaili hansikasta sanoilla ”kokoon kiertyvä […] siinä on viisi pientä pussia […] (se on) jokin säiliö”, mutta hänelle ei kuitenkaan tuottanut mitään vaikeuksia pelata sokkoshakkia. Oikeita nappuloita hän ei olisi tunnistanutkaan.
Sacksin kautta takaisin Nabokoviin ja Lužiniin [3]. Nabokov oli omien sanojensa mukaan synesteetikko. Hän näki numeroita väreinä, ja useilla hänen romaaniensa henkilöillä oli synesteettisiä aistimuksia. Lužin ei tee poikkeusta. Ei ollut lainkaan epätavallista, että hän kuuli siirrot musiikkina tai että shakkilauta ”kylpi tuoksussa”. Hänellä oli myös muita (harha-)aistimuksia ja tunteita, jotka viittaavat neurologisiin ongelmiin, joiden kirjossa Nabokov ei ole säästellyt: Lužin näki toisinaan omituisia tyhjiä kohtia, ihmiset olivat hänelle kasvottomia, puheen ja kielen ymmärtämisessä ja tuottamisessa oli ongelmia, osoitteet ja asiat unohtuivat, esineet muuttuivat aineettomiksi eikä hän juurikaan kiinnittänyt huomiota yksityiskohtiin, hän koki déjà vu -elämyksiä ja sai tyydytystä sokkopelaamisesta, jolloin puisten nappuloiden aineellisuus ei häirinnyt häntä… Vaikka Lužin ehkä olikin mielenvikainen, hänen ongelmillaan tuntuisi olevan vahva neurologinen pohja.
Mitä muuta avaruudessa voi tehdä kuin leijua painottomassa tilassa ja pelata yksikseen baseballia? Lähtiessään Furukawa lupasi kasvattaa kaukaisessa määränpäässään kurkkuja. Syödä niitä ei kuitenkaan saanut, kielto oli ehdoton. Euroopassa käyrät kurkut päästettiin pannasta jo hyvän aikaa sitten.
- [1] Olosuhteista on kyse myös silloin, kun Reinikaisessa työn puutteeseen pitkästynyt ylikomisario Rautakallio vääntää itsensä kanssa kättä tai kamppailee yksikseen ristinollan herruudesta. Neil Hardwick ja Jussi Tuominen loivat sivuhenkilön, joka oli ajoittain sivussa myös omasta elämästään.
- [2] Itseään vastaan puurtavalle tehtäväshakin harrastajalle tulee varmasti mieleen hätkähdyttävä muistuma menneisyydestä: itsematista käytettiin 1800-luvulla nimeä suicidal chess (tehtävissä lyhennettynä suimate, itsemurhamatti). Ei ihme, että uuden termin, selfmate, vakiinnuttua varhempaan suhtauduttiin kielteisesti.
- [3] Neurologisia sairauksia ei tunnetuilla shakinpelaajilla ole raportoitu viljalti. Puolalaisen Achilles Frydmanin, jonka parhaita saavutuksia on viides sija Puolan mestaruusturnauksessa v. 1935 muun muassa Savielly Tartakowerin ja Miguel Najdorfin takana, kerrotaan viimeisessä turnauksessaan Juratassa v. 1937 tehneen monia hulluja asioita alasti viuhahtelusta alituiseen öiseen kylpemiseen, vastustajien äänekkäästä ja aggressiivisesta häiritsemisestä puhumattakaan. Hänen mielipuolisen käyttäytymisensä taustalla oli 15-vuotiaana kärsityn espanjantaudin aiheuttama aivovaurio ja encephalitis lethargica – unitauti, josta elokuva Heräämisiä kertoo. Achilles-poloisen – ja samalla monen muun puolalaisen pelaajan – kohtalo sinetöitiin lopullisesti natsien rynnättyä shakkimiesten suosimaan kahvila Kwiecińskiin Varsovassa v. 1940.
(Julkaistu
Suomen Shakissa 2/2012)
